Kisaraportti: NUTS Karhunkierros 160km

Toinen tämän kauden pitkistä polkujuoksukisoista on nyt käyty. Kevättä sotkeneet sairastelut ym. vaivat hiukan verottivat Karhunkierrokselle treenaamista, mutta mielestäni ihan hyvin kerkesin ja sainkin juonen päästä taas kiinni. Tässä lyhyt sepustus, miten Kuusamossa meni.

Pohjat

Talvelle ja keväälle osui siis muutamat episodit, jotka haittasivat tämän vuoden Karhunkierroksen 160km ultrajuoksuun valmistautumista. Tammi-helmikuun jalkavaiva sekä maaliskuussa podettu influenssa. Sitkeällä jumpalla sekä influenssasta maltilla toipuen kerkesin kuitenkin vielä mättämään kilometrejä ja tunteja juoksua alle. Koko kevään treenimäärä jäi viimevuotiseen verrattuna n. 900km alle, mutta tuo määrä tuli korvattua talvella hiihtämällä. Periaatteessa siis mitään hätää ei ollut. Paikat kestivät treenit eikä toukokuun siitepölyallergiatkaan päässeet kamalan pahaksi.

Kisan alla

En jännittänyt kisaa oikeastaan yhtään – ainakaan tietoisesti. Tiesin millainen reitti on päästä päähän ja että alussa on tiukkoja ylä- ja alamäkiä, mutta sitten myös juostavaa baanaa sekä jonkin verran juurakoita ja kivikoita. Keväällä en tehnyt mitenkään suunnitellusti edes ylämäkitreeniä, kuten viime vuonna vaan lenkkien aikana kertyneet nousumäärät olivat ihan riittäviä. Joitain täsmäpitkiksiä tein Kanavuoressa, jotta lenkki olisi hyvinkin vaihtelevaa ylä- ja alamäkineen. Ehkä fiilis oli kuitenkin suhteellisen luottavainen omaan kuntoon. Pari päivää ennen torstaita, jolloin matkustimme Rukalle, oli maha kipeä ja sitä väänsi aamusta iltaan. Liikkeellä oli myös vatsatautia ym. pöpöjä, mutta niitä onneksi en saanut ja torstaina matkustimme jälleen tutussa porukassa Rukalle.

Starttiin ja kisa alkaa

Olin päättänyt etukäteen, että lähden tekemään täysin omaa juoksua. En katsele muita tai tietoisesti lyöttäydy porukoihin. Toki porukassa eteneminen on hyväkin juttu, mutta jos suoritukselta haluaa vähän jotain enemmän, niin omat ratkaisut on tehtävä. Halusin kokeilla nyt, miltä mahdollinen yksin taivaltaminen tuntuisi. Kuinka kauan korvien välissä äänet pysyisivät neutraaleina eivätkä möröt alkaisi hyppiä puiden takaa eteen. Starttiin oli tänäkin vuonna tulossa reilusti juoksijoita ja tällä kertaa 110 innokasta säntäsi suuren kannustusjoukon saattelemana matkaan, kohti Hautajärveä – eli sinne ja takaisin.
Teinkö virheen heti alussa? Vai en? Lähdin avoimin mielin liikkeelle tavoitteena pysyä hyvässä liikkeessä. Rukan aukiolta ensimmäisen nousun jälkeen lähtee jyrkkä mutkitteleva lasku, jossa päästin käsijarrun irti ja annoin rullata alas. Alhaalla huomasin olevani koko porukan kärjessä, mutta en antanut sen nousta päähän. Tiesin, ketä siellä on perässä tulossa ja he painelisivat kohta ohitse. Antti Itkonen (kisan voittaja) menikin seuraavan nousun aikana ohitseni eikä siinä sen suurempaa dramatiikkaa ollut. Suuresta joukosta meitä erottautui neljä juoksijaa “karkuun”, minä siinä mukana. Vauhti tuntui erittäin hyvältä eikä missään vaiheessa mitenkään kovalta. Luotin kuntooni. Vaarojen päällä oli viileämpi, mutta aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Oli melko kuumat oltavat, kun hiukan laskeuduimme vaaroilta alemmas. Ekaan huoltoon 7 kilometrin, Konttaiselle, tulimme ajassa 51min, joka on omaa viimevuotista väliaikaani 25 minuuttia nopeampaa. Viime vuonna toki oli lunta hiukan jarruttamassa. Huollossa fiilis oli loistava ja nopsaan täytin juomapullot sekä nappasin mandariinia sekä vihreitä kuulia naamariin.

20180525_120115.jpg
Ensimmäisessä nousussa Rukalla. Kuva: Tero Pelkonen

Konttaiselta nousuun ja kohti Basecampia

Huollosta lähdetään heti pitkään, melko jyrkkään raatelevaan nousuun. Menin sen hyvin maltilla jalkoja säästellen ja nousun päällä jatkoin omaa tekemistäni. En vilkuillut taakse, mutta näin edessäni etenijän. Tässä vaiheessa pidin vain kiinni omasta suunnitelmastani ja juoksin omassa tahdissani. Ei kiinnostanut muiden tekemiset. 17 kilometrin osuus Konttaiselta Basecampin huoltoon on mukava, kapeine polkuineen sekä pitkospuineen. Tuolla osuudella lämpö hiukan tuntui kropassa ja imeskelin vähän reilummin nestettä. Olin myös sujauttanut toisen juomapullon sisään elektrolyyttitabletin, jotta saisin myös suoloja ym. sisään. Basecampia lähestyttäessä on rullailtava hiekkatiepätkä, jossa ilman lämpötila tuntui todella polttavan ja kun huoltoon saavuin ja juomapulloja aloin täyttämään, kuumuus iski todella lujaa. Yritin pitää huollon mahdollisimman lyhyenä ja eipä siihen montaa minuuttia tainnutkaan palaa. Olin jo lähdössä huollosta jatkamaan, kun muistin, että seuraava etappi olisi se iso peikko, 32km raatamista ja nestettä kannattaisi olla mukana enemmän. Kaivoin liivin taskusta vara/lisälötköpullon ja täytin senkin – sujauttaen mukaan elektrolyytit. Jatkoin matkaa hyvällä fiiliksellä ja meno tuntui todella helpolta. Matkaa oli takana n. 25km. Tässä vaiheessa hiukan löin jarrua tiskiin, jotten polttaisi itseäni loppuun tällä pitkällä etapilla. Kitkajoen reunamilla jossain 32-33km kohdalla tapahtui jotain ja kuin salamaniskusta, silmissä pyörähti ja aloin oksentamaan. Nestettä tuli puskaan oikein kunnolla ja tuntui pahalta. Tajusin kuitenkin heti alkaa kaivamaan juomapulloa suuhun ja toinen käsi hapuili jo suolapussia. Samalla hetkellä vasen jalka tökkäsi juureen ja lensin kuperkeikalla pusikkoon kivien keskelle. No, tuosta selvisin vain parilla käsivarren ruhjeella, mutta kun siitä nousin ylös, molemmat etureidet vetivät täysin jumiin. Parit kirosanat siinä heitin ja kun pääsin ehkä muutama satametriä eteenpäin, oksensin uudelleen. En ihan niin paljoa, mutta kuitenkin. Silmissä pyöri ja mietin, mitä hittoa tässä nyt oikein tapahtuu? Ensimmäinen kerta ikinä missään kisassa kun oksennan ja pyörryttää niin paljon! Hetkeksi istahdin joenrantakivelle ja mietin, mitä tekisin. Kastelin Buffin Kitkajoessa ja valelin sillä vettä päähäni ja pyyhin naamaani. Lopuksi myös vetäisin märän Buffin pääni suojaksi. Juoksu vaihtui osittain kävelyksi ja välillä tunnustelin, miten pystyisin juoksemaan. Kaivoin liivistä karkkia naamariin ja join nesteitä reilusti. Ehkä muutaman kilsan pääsin etenemään, kun taas piti oksentaa ja etova olo palasi. Pysähdyin ja mietin taas mitä tekisin. Olin kuitenkin jo lähellä tuon pitkän etapin puoliväliä ja joutuisin jokatapauksessa hilaamaan itseni joko Basecampille takaisin tai sitten Oulankaan, 55 kilsan huoltoon.

20180525_144032.jpg
Basecampin huollossa, 25 kilsaa takana. Kuva: Tero Pelkonen

Oulankaan

Seuraavat 15-17 kilsaa olivat tuskaisen pitkiä, kun matkavauhti oli mallia etana. Yritin kävellä edes vähän reippaammin, joka se tuntui ihan toimivan, mutta suussa maistui yrjöt sekä päätä särki. Aloin sukeltamaan syvemmälle vesiin ja ajatukset keskeytyksestä valtasivat mielen. Jyväskylän porukastamme Nooa tuli hyvällä jalalla takaa ohitse ja kyseli vointiani. Muistan Nooan sanat, että “Helvetti, et tänne keskeytä. Haluan nähdä sut Hautajärvellä”. Yritetään. Matka Oulangan huoltoon kesti kauan. Yhden kilometrinkin matka tuntui monelta tunnilta. Tiesin, että tämä alkaa olemaan tässä. Siinä samalla valintoja pohtiessani liikutin kuitenkin kokoajan jalkoja eteenpäin ja matka taittui. En ollut enää oksentanut, mutta kaikki voimat olivat poissa ja jalat alkoivat olla loppu. Saavuin vihdoin Oulangan huoltoon ja aikaa oli mennyt lähdöstä reilu kahdeksan tuntia. Siis vain n. 20 minuuttia kauemmin kuin viime vuonna!? Kun saavuin huoltotelttaan, sain dropbagini ja aloin sieltä kaivamaan jotenkin automaationa kuivaa Buffia, uusia geelejä ja proteiinipatukkaa. Putsasin vähän käsien ruhjeita ja siirryin ruokapöydän äärelle. Söin lähes kaikkea mahdollista pöydän antimista, join nesteitä varmaan pari litraa yhteensä ja täytin pulloni vaikka en ollut edes varma jatkanko. Hetken siinä juttelin tilanteestani kisajärjestäjien kanssa ja he empivät voisinko jatkaa. Jostain sain päähäni, että jos tuon äskeisen 32 kilsaa siinä pätsissä jaksoin tarpoa Oulankaan asti, niin jaksaisinko vielä seuraavat n. 30 kilsaa myös Hautajärvelle vähän jo viilentyneessä illassa. Sanoin huoltoporukoille, että lähden jatkamaan ja sen isompaa numeroa tekemättä lähdin matkaan. Joku kilpailija siinä taputti ja tsemppasi, kuultuaan keskusteluni oksenteluista ym.

Matka Hautajärvelle, kisan puoliväliin

Mitä nyt? Olin taas liikkeellä vaikka viimeiset kolme-neljä tuntia olin miettinyt, pitäisikö keskeyttää. Siirsin jalkojani taas eteenpäin ja kokeilin jopa hölkätä. Reisiin sattui jokaisella askeleella ja päässä jymähteli. Oikean jalan päkiässä oli alkanut myös tuntumaan hankausta ja luultavasti rakkoa siellä pukkasi. Tuo rakko ei sinänsä haitannut mitään, mutta sen sijaan uudet oksennukset pistivät homman taas ihan sekaisin. Olin matkannut reilut viisi kilsaa Oulangasta ja ajallisesti ehkä reilun tunnin. Mahaa väänsi ja yökötti. Ne ainokaiset juoksuyritykset muuttuivat taas kävelyksi ja laahustamiseksi. Etenin kyllä koko ajan, mutta täysin paskana jaloista ja päästä. Enää ei pyörryttänyt, mutta ei kyllä toiminut enää mikään. Kaivoin taas suolapussia esiin ja pureskelin merisuolakiteitä samalla vettä pienissä määrissä litkien. Muistin, että minulla oli korvanapitkin dropbagissa sitä varten, että voisin musaa kuunnella heikkona hetkenä. Korvanapit, jotka jäivät Oulangan huollossa ottamatta mukaan. Jes.

No, komea toukokuinen ilta ja auringonlasku, lähes äänetön metsä, jossa käki kuului välillä kukkuvan. Hieman ehkä mieli virkistyi ja samalla huomasin, että edelleen liikutin jalkojani eteenpäin – mutta kävellen. Kaikki alamäet olivat ihan paskaa ja etureisiin sattui ihan törkeästi. Ne muutamat kallionousut ja riippusiltojen jälkeiset portaikot alas olivat ihan hirveitä. Näillä jaloilla ei enää tässä kisassa juostaisi. Matka taittui hitaasti, mutta taittui. Aloin miettimään, missä vaiheessa kisan kärki tulisi vastaan sekä Jyväskylän porukkaa, Ismo, Nooa, Tommi ja Piia. Kärki tulikin todella kevyen näköisellä askeleella ja pikkuhiljaa seuraaviakin. Koko ajan odottelin, milloin vahvassa kunnossa ollut Ismo tuli vastaan, mutta ei näkynyt. Nooa tulikin heistä ekana ja kertoi Ismon keskeyttäneen. Nooalla oli todella hyvä happi ja hyvä tekemisen meininki päällä. Kerroin Nooalle että mun matka päättynee Hautajärvelle, sillä en aikoisi enää kävellä 84 kilometriä takaisin Rukalle, tässä kunnossa. Tommikin tuli vielä vastaan ihan kilsa-pari ennen Hautajärven huoltoa, hänkin hyvässä kunnossa ja pirteänä. Kertoili myös Piian keskeyttäneen. Harmitti keskeyttäneiden puolesta ja pian liittyisin itsekin siihen kerhoon.

Päätös

Saavuin hemmetin pitkän taivalluksen jälkeen Hautajärvelle, kisan puoliväliin vähän reilussa 13 tunnissa. Alkuperäinen suunnitelma oli tuohon huoltoon päästä 11-12 tunnin väliin, tehdä nopea tehokas huolto ja jatkaa matkaa takaisin Oulankaan. Ihan ei mennyt nappiin. Aikaa paluumatkaan kyllä olisi ollut 23 tuntia, mutta.. Tulin sisälle huoltorakennukseen, jossa oli jälleen kattavasti kaikkea syötävää. Noukin dropbagini, mutta en vielä ilmoittanut keskeyttäväni. Pohdin, mitä uskaltaisin suuhuni pistää, kun en ollut käytännössä neljään tuntiin vetänyt muuta kuin vettä ja merisuolaa sekä vähän salmiakkia pureskellut. Istahdin puurolautasen äärelle ja riisuin takkia sekä sormikkaita pois, jotka olin pukenut muutama tunti sitten paleluhorkan iskiessä. Maistelin puuroa, joka oli vähän liisterimäistä, mutta tuntui pysyvän sisällä. Ehkä puolisen tuntia siinä tuumailin ja söin puuroani. Kun nousin tuolilta ylös, jalat eivät pitäneet yhtään ja melkein tipahdin perseelleni lattialle. Se oli päätös. Kisa jää tähän. Ilmoitin keskeytyksestä ja annoin gps-laitteen pois. Ei harmittanut, mutta mietin, miten ihmeessä olin jaksanut tänne asti kuitenkin tulla. Päässä oli joku ruuvi varmaan väärässä asennossa, mutta ei tarpeeksi väärässä, että olisin vielä jatkanut. Pitänee vääntää ruuvia vähän enemmän väärään asentoon.

Keskeyttämiset ovat aina hanurista, mutta järjen ääntä yritän kuunnella. Olen kuitenkin ylpeä, että jaksoin isoista vastoinkäymisistä huolimatta taivaltaa 84 kilometriä täysin kuitenkaan uupumatta. Hyvää fiilistä toi tieto, että Tommi ja Nooa olivat matkalla takaisin Rukalle ja siis kisassa mukana. Myöhemmin lauantaipäivänä tuli kuitenkin tietoa, että Nooa joutui keskeyttämään Basecampille 140 kilometrin taivalluksen jälkeen. Tommi selvisi maaliin ja todella hyvävointisena. Hienoa!

nutskk2018-5270
Ylämäet juostaan.

Tämä oli siis tällainen reissu. Ei ehkä ihan optimaalinen onnistuminen, mutta periaatteessa mahdollisuudet olivat ihan hyvään loppuaikaan, ainakin viime vuoden loppuajan parantamiseen. Tottakai tiesin, että matka on pitkä ja vaikeita hetkiä tulee, mutta en odottanut ihan näin alkuvaiheeseen ongelmia. Kuuma keli, vähän turhan reipas alku ja kuitenkin liian vähän nesteitä nautittu. Siinä ehkä selitysten kombo.

Kiitokset silti kaikille tsempeistä, niin tutuille kuin tuntemattomillekin! Näissä karkeloissa on aina hienosti väkeä paikalla ja kaikki tsemppaavat toisiaan. On aina ilo tulla tällaisiin tapahtumiin takaisin.

Tästä leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä. Lenkkarit vaihtuvat hetkeksi maastopyörään ja tähtäimessä on 30.6. ajettava TahkoMTB ja siellä matkana alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen vain 120km. Tahkon jälkeen pieni keventelyjakso mm. Mallorcan lämmössä viihtyen, jonka jälkeen alkaa treenit kohti 18.8. juostavaa HimosTrailin 52km polkujuoksua. Tahkolle valmistautumisesta kirjoitusta siis tulossa tässä sopivassa vaiheessa. Nyt takaisin palautumaan.

Jani

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s